Esittelyssä Sirkka Savikangas




Tarpeeksi isot silmät lähteä maailmalle

Olen kotoisin rajantakaisesta Karjalasta, Ruskealasta. Perheellemme tuli sieltä sotien aikaan kuitenkin äkkilähtö ja muutimme Pohjois-Karjalaan Tohmajärvelle, missä olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni.

Meitä oli kahdeksan sisarusta; olin toiseksi vanhin. Ollessani 17-vuotias äiti sanoi, että minulla on jo yhtä isot silmät kuin hänelläkin, että lähdes nyt hankkimaan oma leipäsi maailmalta.

Kotipuolessa ei ollut työpaikkoja, mutta löysin sanomalehdestä ilmoituksen avoimesta työpaikasta maalaistalossa Lauttakylässä toisella puolen Suomea. Ehdin olla töissä vasta 3-4 kuukautta, kun tapasin laukkuja valmistavan perheen, joka pyysi töihin. Työ olisi kevyempää kuin maalaistalossa. En uskaltanut sanoa itseäni siitä vaan irti, mutta kokeilin laukkujen tekoa vapaa-aikanani.


Käsillä tekeminen vei mennessään

Harjoittelin heillä jonkin aikaa ja ihastuin heti käsillä tekemiseen. Sanoin itseni irti maalaistalosta ja siirryin laukkuja valmistavaan yritykseen "yleismies jantuseksi". Tein kaikkia samoja töitä kuin talonväkikin. Leikkasin ja ompelin laukkuja. Kävin heidän autollaan kotitekijöillä vaihtamassa satseja, vein uutta ommeltavaa ja toin valmiit kotiin. Välillä tein laskutusta ja näin opin senkin puolen asiasta. Sitten opettelin kaikenmoiset niittaushommat ja viimeistelyt. Malleja oli paljon ja kiirekin painoi päälle. Siihen aikaan ei ollut halpatuonti riesana. Sain oppia myös raaka-aineiden ostosmatkoista. Työpaikkani oli Lauttakylässä, nykyisessä Huittisten kaupungissa. Raaka-aineet haettiin pääasiassa naapurikunnasta Keikyästä, missä oli tukkukauppa.

Olin tässä työpaikassa useita vuosia. Laukkualan yrittäjien elämäntyyliä seuratessani aloin ajatella, että minäkin saattaisin pärjätä samalla lailla. Vuokrasin suurehkon omakotitalon ja perustin oman yrityksen vuonna 1963 kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Osan talosta laitoin työtiloiksi ja osan varastoksi. Tein ensin koululaukkuja ja asiakirjasalkkuja. Alkuaikoina entinen työnantajani osti kaikki valmistamani tuotteet, mutta huomattuani, että saan suoraan itse myymällä enemmän hintaa, irtauduin kokonaan entisestä työnantajastani. Olin nyt täysin omien siipieni kannattelemana.


Laukkualan mekkaan, Keikyään

Tein töitä vuokratalossa kaksi vuotta, minkä jälkeen muutin Keikyään, joka tuntui silloin olevan laukkualan mekka. Siinä vaiheessa olin jo löytänyt elämänkumppanin rinnalleni ja yhdessä jatkoimme laukkujen valmistusta. Tuotevalikoima sen kun laajeni; nyt mukaan tulivat matkalaukut ja käsilaukut.

Kun katselin uutta kotikuntaani, minusta tuntui, että joka talossa tehtiin käsitöitä - sarvilastukampoja, tuohikontteja, haapalastuhattuja ja -koreja sekä kaikenlaista nahkasta. Poikkeuksen tekivät vain kirkkokerra ja Finnish Chemicals -tehtaan johtaja. Arvelin, että he eivät tehneet käsitöitä.

Vuodet vierivät. Vuonna 1981 naapurikunnat Kiikka ja Keikyä yhdistyivät Äetsän kunnaksi. Elämä jatkui työn touhussa. 1970-luvulla oli laukkupuolella heikompaa ja mieheni lähti autokuskiksi ajamaan Finniksen kemikaaleja. Siinä työssä meni liki 15 vuotta.

Niihin aikoihin aloin tehdä lompakoita. Se olikin hyvää aikaa, sillä lompakoita meni vaikka kuinka paljon. Kun aloin tarvita lisätyövoimaa, mieheni lopetti kemikaalien ajon. Toimintamme laajeni 1980-luvulla niin kovasti, että meillä oli kotitekijät mukaan lukien 12 työntekijää.

Koko yrittäjäikäni olen käynyt messuilla Italiassa katselemassa muotia, uusia nahkoja ja koneita. Sieltä saa aina monenlaisia virikkeitä yrittämiseen.



Sitran projekti ihmetyttää vieläkin

1980-luvulla yrityksemme oli Suomen suurin lompakkotehdas. Toimiaikanamme Äetsässä on ollut monenlaisia laukkuprojekteja. Suurimpia niistä olivat Laukkulaakso ja sitran projekti.

Sitran projektia olen pohtinut vieläkin. Sen tarkoitus oli auttaa ja elvyttää koko laukkualaa. Sitra oli budjetoinut siihen 18 miljoonaa markkaa yhteiskunnan rahoja. Rahasumma herätti suurta huomiota, jopa valtakunnan lehdet kirjoittivat siitä. Se sai Äetsässä kaikki käsityöläiset liikkeelle.

Aluksi ihmettelin, kun projektin vetoryhmään valittiin kaksi henkilöä, jotka eivät ymmärtäneet laukunteosta tuon taivaallista. Kerran meitä käsityön taitajia vietiin Helsinkiin kuulemaan suunnittelija Risto-Matti Ratian luentoa laukun suunnittelusta.

Hän nosti pöydälle peltikanisterin ja sanoi vähän siihen tyyliin, että siinä on teille laukunmallia. Itse pidin sitä meidän laukkuihmisten aliarviointina. Myös sitä ihmettelin, että Englannista asti lennätettiin kenkäsuunnittelija opastamaan laukkuihmisiä mallinteossa.



Mielestäni malleissamme ei ollut mitään vikaa, vaan laukkualan hiljaisuus johtui siitä, kun tuontilaukuilta ja -lompakoilta poistettiin tullit kokonaan. Rajat olivat apposen auki halpatuontituotteiden tulla tänne.

Odottelin kauan projektista jonkinlaista loppuraporttia, mutta sitä ei tullut perästäkään. Mihin ne rahat menivät? Projektin vetäjille se oli kultakaivos, kun saivat kovaa palkkaa muutaman vuoden. Laukuntekijät eivät projektista saaneet mitään hyötyä.



Näinä vuosina moni nuorempi nahka-alan yrittäjä on hakenut muuta työtä, mikä onkin ollut todella viisas ratkaisu. Jäljellä on muutama sitkeä yrittäjä, jotka ovat yltäneet viemään laukkuja myös muihin maihin. Heistäkin saamme olla ylpeitä.


Nahkatakkikauppa alkoi olohuoneesta

1980-luvulla pistin pystyyn oman nahkatakkikaupan. Nahka oli silloin suurta muotia ja meillä kävi paljon asiakkaita. Myymälä oli aluksi olohuoneessamme. Teimme nahasta myös tilauksesta kaikkea - takkeja, jakkupukuja ja jopa morsiuspuvunkin. Se oli ihanaa aikaa yrittäjän kannalta, mutta sitten kuvaan astui halpatuontipeikko. Se vaikutti lompakkotyöhön kuin myös nahkatakkeihin. Takkikauppa täytyi lopettaa. Asiakkaita oli käynyt niin paljon, että kynnykset täytyi korjata. Niistä oli tullut pyöreitä. Mutta olen onnellinen niistä vuosista, kun huomasin tehdä kauppaa silloin kun se kävi.

Nyt katsellessani kotikylääni, huomaan, että on enää muutama, joka saa elantonsa laukkualalla. Halpatuonti on tehnyt tehtävänsä.


Uusi aika netissä ja messuilla

Olen ollut huomaavinani, että kotimaista lompakkoa kaivataan taas. Kertovat, että ulkomainen ei kestä kovin kauan. Joten teenlompakoita nyt ja myyn netissä ja kädentaitomessuilla. Siellä on mukava pohtia asiakkaiden kanssa maailman menoa.

Elämääni on osunut kaksi todella kiireistä lompakontekovuotta. Toinen niistä oli silloin, kun siirryttiin euroaikaan. Kaikki halusivat saada uusille euroille uuden lompakon. Silloin jäi paljon tekemättä. En voinut luvatakaan lompakoita, kun ei kerran saanut tehtyä enempää.

Toinen oli vuosituhannen taitteessa. Sain TE-keskukselta tukea palkatakseni konsultin esittelemään kanssani meidän lompakoita Ruotsissa, Tukholmassa ja ympäristökaupungeissa. Ruotsalaiset pitivät lompakoistamme ja toimitimme niitä heille erikoisliikkeisiin. Yksi suuri myymäläketju, jolla oli liikkeitä myös Norjassa, tilasi yli 7000 lompakkoa. Se oli meidän mittapuumme mukaan todella mahtava tilaus.

Koska toimitusaika oli suhteellisen lyhyt, pyysimme toisilta lompakontekijöiltä apua. Koko kylällä oli hauskaa, kun niin moni teki lompakoitamme. Jopa läheisellä huoltoasemalla liimattiin lompakoita aina kun ei ollut asiakkaita. Konsultti pakkasi äitinsä kanssa lompakoita meidän olohuoneessamme, kaikki saatiin tehtyä, eikä yhtään lompakkoa tullut takaisin. Sekin on saavutus, että emme tehneet yhtään viallista.

Olen vieläkin kiitollinen yhteistyökumppaneillemme. Tietäähän sen, että hekin olivat silloin kestokykynsä ylärajoilla.

"Mummun" veri vetää yhä verstaalle

Jäädessämme eläkkeelle 2005 myimme yrityksemme SI-VE tuotteen paikalliselle yrittäjäpariskunnalle. Mutta hyvin pian huomasin, etten osaa ollakaan toimeton ja perustin uuden yrityksen omalla nimelläni vuonna 2007.

Ja nyt on taas mummu vauhdissa!

Tässä yrityksessä haluan olla suoraan yhteydessä lompakon tarvitsijaan. Voin toteuttaa asiakkaiden pikku toivomuksia ja suunnitella kaikenlaista uutta. Aikani kuluu todella rattoisasti verstaalla.



Akkuja ladataan Päijänteellä

Akkuja olen mieheni kanssa käynyt lataamassa mökillämme Päijänteellä. Sielläkään en ole pelkästään uittanut onkea järvessä, vaan olen ollut luottamustoimissa.

Olin tiehoitokunnan puheenjohtajana sekä satamakapteenina vajaat 10 vuotta. Rahastonhoitajan virkaa on tullut pian hoidettua jo 20 vuotta ja pesti jatkuu yhä.
Mökkimme on Sysmän kunnassa Kätkytsalon saaressa. Siksi meillä "saarelaisilla" on mantereen puolella tieosuudet ja satama, josta lähdemme saareen. Näitä virkoja hoitelemme jokainen vuorollaan.

Äetsän yrittäjien hallituksessa olen toiminut vuosia eli eläkkeelle siirtymiseeni saakka. Minulle myönnettiin Äetsän Vuoden Yrittäjä -palkinto vuonna 2003.

 

Juttu Sirkasta Lauttakylä-lehdessä 18.6.2013.

Tervetuloa kotisivuilleni!